Aamulla varhain

Tänään lähtivät molemmat tytöt Lontooseen viikoksi ostos- ja lomareissulle ja me jäämme isännän ja Vegen kanssa kotiin nauttimaan vähän viileämmästä ilmasta. Tyttöjen piti olla kentällä klo 6, joten pakkasin myös Veikon mukaan autoon ja suoraan Helsinki-Vantaalta suuntasimme Paloheinään. Veiko olisi kyllä halunnut lähteä turvatarkastukseen mukaan tyttöjen kanssa ja oli muutenkin 'hyppy kengässä' lentokentällä, luuli olevansa varmaan pidemmälläkin ;o)

Paloheinässä olimmekin pirteänä klo 6.20 ensimmäisen kerran 'huipulla' ja hämmästykseni oli suuri, kun sieltä tuli vastaan nuori poika ja russelinarttu (flexissä onneksi). Ilmeisesti tuo nuorimies ei ollut joko nukkunut ollenkaan tai sitten oli varsinaisen aamuvirkku. Onneksi pidin Veikon hihnassa eikä tullut mitään ylläreitä. Ennen uutta nousua piti kuunnella koirien haukkumista tovi ja miettiä missä nämä haukut ovat. Ilmeisesti hiljaisessa aamussa äänet tulivat pitkältäkin eikä meidän mäkikävelyllä tullutkaan enää muita kulkijoita vastaan. Tänään kiipesimme huipulle kolme kertaa ja ainakin näin polvivaivaiselle oli jo ihan riittävästi.

Kahdeksalta olin jo käynyt lentokentällä, tehnyt tunnin mäkilenkin ja syönyt aamupalan ja olinkin jo valmis takaisin nukkumaan, mutta ei. Taidanpa ottaa päikkärit...

Suolijärven ympäri ja uimaan

Keskiviikkona Veiko pääsi yökylään Hervantaan, Tampereelle. Laura on muttanut toisaalle Hervantaan TOAS:n opiskelija-asuntoon ja tarvitsi nyt itselleen ruokapöydän, kun edellisessä asunnossa oli vuoden pärjännyt ihan hyvin ilman ruokapöytää... Emäntä ja isäntä olivat rahoittajan ominaisuudessa mukana huonekalukauppojen kierroksilla ja Veiko ihan muuten vaan reissasi meidän mukana. Sopivanhintainen pöytä neljän tuolin kera löytyi jo kolmannesta kaupasta, Iskusta. Ihan peruspöytää etsittiin ja sellainen 120 cm pitkä löydettiinkin, tummanruskea ja kokopuiset tuolit. Veiko oli ostoskierroksen ajan Lauran kämpällä ja kauppojen ja syömisten jälkeen isäntä jäi hotellille ja emäntä, Laura ja Veiko lähdimme hikiselle Suolijärven ympärikävelylle.

Suolijärven lenkki on kartojen mukaan 4,5 km pitkä ja ylämäkiä on ihan riittävästi - ja hyttysiä! Oli kyllä todella hiostavaa kävellä ja seuraavana yönä olikin komea ukonilma. Veiko piti kovasti lenkistä, kun uusia hajuja oli vaikka kuinka paljon. Veiko jäikin Lauran kämpille yökylään, kun hotellissa olisi ollut turhan kuumaa. Veiko nukkui Lauran päiväpeiton päällä eikä siinä omassa pedissään, joka oli otettu mukaan...

Torstaina haimme Veikon Lauran luota ja kävimme vielä Vohvelikahvilassa vohveleilla ja sitten lähdimme ajamaan kohti Hyvinkäätä. Hyvinkäällä oli Veikolle varattu puolen tunnin uinti koirakylpylä Onnekoiraan. Kamalinta oli Veikon mielestä uimaliivien käyttö ja niiden päällepukeminen. Itse uiminen sujui jo tosi hyvin, vaikka Veiko ei ihan kamalasti ole luonnonvesissä uinutkaan. Helsingin vedet eivät ole niitä puhtaimpia ja nyt tuon onnettomuuden jälkeen ei ole ollut kivaa mennä likaisiin vesiin uimaan. Koirakelpoiset rannat ovat niin vähissä täällä pääkaupunkiseudulla ja kun Veikon kanssa ei vielä haluttaisi uida isojen mustien koirien kanssa tai kokea mitään mustan koiran uusia tragedioita, niin uimme nyt näin altaassa tai jossain mökeillä. Loppua kohden uintiasentokin muuttui ihan hyväksi, kun Veiko muisti miten uidaan koiraa... lopuksi tuli uitua myös ilman liivejä, mutta sitä ei valitettavasti videolla näy.

Videolinkki.

Ajattelin, että uinnin jälkeen meillä on väsynyt ja onnellinen koira, no onnellinen kylläkin, mutta ei väsynyt vaan pirteä ja pörröinen!

Juhlia, mäkiä ja menestystä...

Lauantaina Veikolla oli juhlapäivä, kun saimme kylään lähisukua Porvoosta ja Tampereelta sekä isännän vanhemmat ja oman äitini. Vietimme isännän lokakuussa tulevia viisikymppisiä, emännän eilisiä merkkipäiviä, lainanmaksun päättymispäiviä sekä toukokuussa täyteen tullutta 25 vuotishääpäivää. Monta hyvää syytä juhlaan ja koska heinäkuun säät sopivat keskimäärin juhlimiselle paremmin, kuin lokakuiset tai muut, päätimme keskittää juhlat loma-aikaan. Veikolla oli hirveä työ vahtia prinssinnakkeja ja muita herkkuja ja veljieni kuutta lasta (kahdeksasta serkusta paikalla 6). Veiko pääsi välillä rauhoittumaan meidän makuuhuoneeseen, etteivät vilkkaiden serkkujen juokseminen ruoka kädessä aiheuta turhia paineita.

Sunnuntaina emäntä kävi Tuomarinkylän ryhmänäyttelyssä todistamassa Lokin ensidebyytin (rop-pentu) sekä Sally-äipän menestyksen (rop + rop-vet) sekä Peterin valioitumisen tuloksella pu1, vsp, sert sekä Fi, Se, No, Lt, Pohj Mva eli varsinainen valiopotti! Eipä sa.n saaneita ollutkaan muita, kuin Peter ja Sally. Ehdin jo laittaa AnneH:llekin viestiä että Peter sai sertin ja on vsp, vaikka kehä oli vielä kesken... Emäntä pääsi jopa rop-kehään Sallyn kanssa juoksemaan ja Peter ei edellä pitänytkään minun kahisevista housuistani. Kehän jälkeen alkoi sataa ja lähdimme AnneT:n kanssa meille syömään, kun kerran näyttely oli vain 7 km päästä meiltä. Veiko oli tosi ilahtunut Annen nähdessään ja makoili onnellisena sohvan edessä Annen varpaiden päällä, kuin varmistaakseen etteivät ne vaan lähde minnekään.

Annen lähdettyä ajamaan kohti Raumaa, lähdimme tyttöjen ja Veikon kanssa Paloheinään kävelemään ylämäkiä. Ehkä hieman myöhäisempi ajankohta olisi ollut parempi, oli meinaan melkoisen kuumaa mäkikävelyyn. Vähän tuli kartoitettua reittejä ja polkuja, jotta osaa mennä nyt joku ilta sinne myös kävelemään, että tulee Veikolle muutakin kuin tasaisella alustalla kävelyä, jota täällä meidän nurkilla valtaosin joudutaan tekemään.

Illalla pääsin vielä Jaakon ja Lauran kanssa katsomaan uusimman Harry Potterin ja hienohan se oli. Ja kiitos Jaakon henkilökuntaedun oli myös poppareita riittävästi tarjolla koko elokuvan ajan... Jaakolta sain lahjaksi siis elokuvan ja herkut.

Ja vielä lopuksi kuva lahjasta, jonka tyttäriltäni sain... kyllä siihen kelpasi illalla painaa päänsä.

Tämä uutinen oli tänään HSKH:n etusivulla. Henrika ja Veiko ovat syksystä alkaen HSKH:n tehoryhmässä ja tosi kovassa seurassa. Nyt vaan loppuloma kohotetaan Veikon lihaskuntoa kävelemällä, uimalla tms. jotta ollaan iskussa elokuussa!

Mikään matka ei ole liian pitkä...

... kun on tarkoitus hoitaa Veiko kuntoon.
    
Ajoimme tänään aamulla Halikkoon (noin 130 km) Leena Piiran vastaanotolle, jonne olimme saaneet Veikolle peruutusajan. Rotweileriin törmäämisestä on nyt kulunut reilut 6 viikkoa ja kaksi päivää ja alkoi olla ensimmäisen fysioterapian aika.

Ajoimme kaatosateessa ja aamuruuhkassa Halikkoon. Odottelimme vuoroamme ja eiköhän sieltä Piiran huoneesta pelmahda ulos harlekiini tanskandoggiuros, jonka omistaja ehti napata koiraansa hännästä kiinni ja ohjasi koiransta takaisin hoitohuoneeseen. Doggi oli kuulemma ehtinyt kolauttaa Piiraa leukaan, kun oli noussut matolta sen verran rivakasti ylös. No, vähän itse kukin hätkähti mutta onneksi oli kanaa ja naksutin.

Veiko kävi suoraan jumppamatolle makaamaan ja suhtautui Piiraan ensin hieman varauksellisesti, mutta antoi koskea itseensä. Vähän aikaa keskustelimme Veikon kanssa kummalla kyljellä Veiko haluaisi maata ensin ja näin päädyttiin ensin käsittelemään Veikon oikea kylki. Veiko hengitti aluksi melko nopeasti mutta laittoi silmät kiinni, kun totesi käsittelyn hetki hetkeltä muuttuvan mukavammaksi ja nautinnollisemmaksi. Veiko käännettiin oikealle kyljelleen, kuin joulukinkku ja nyt Veiko ei edes liiemmin yrittänyt pystyyn vaan jäi odottamaan vasemman kyljen käsittelyä. Emäntä ja Henrika huolehtivat, että Veikon pää pysyi lattiassa ja rapsuteltiin ja Veiko olikin kyllä varsin luottavaisena käsittelyn ajan.

Muutamia jumeja löytyi ja vasemmalla puolella (murtumakylki) on lihakset heikommat, kuin mitä on oikealla kyljellä. Tämähän oli kyllä tiedossakin ja ihan maallikonkin pääteltävissä, jos kyljeen tulee vauhdilla melkein 60 kiloinen rotikka, niin vähemmästäkin menee jumiin. Yllättävän hyvin Veiko antoi loppujen lopuksi itseään käsitellä, olisin ehkä odottanut enemmänkin vastaanpanemista. Iloinen ja tyytyväinen oli koira, kun sai luvan nousta pystyyn. Istumisasento ja seisomisasentokin oli jo Piirankin mielestä suorempi. Alussahan oli sekä istumisasento sekä seisomisasento hieman vino, kun on kerran varonut vasenta kylkeään.

Nyt vain jumppaillaan ja kuntoillaan Piiran antamien ohjeiden mukaisesti ja kohta meillä kaikilla on komeat pohjelihakset, kun rampataan pitkin Paloheinän mäkiä ylös alas. Ja sitä sukulaispojan suosittelemaa B-vitamiinia syödään nyt meilläkin. Nyt olisi vielä käyttöä pitkälle hiekkarannalle, jonne voisi mennä kävelemään vedessä. Pitää varmaan mennä ensi yönä salaa Hietsuun...

Ohituksia kanalla...

Olimme illalla Pukinmäessä tapaamassa Saijan kanssa rotikka Touhoa omistajineen. Veiko katseli parkkipaikan laidalta ensin Touhoa, kun Touho tuli autosta ja Veiko söi kanaa. Pääsimme melko lähelle rotikkaa ja taas käveltiin edes takas pitkin parkkipaikkaa ja aina, kun Veiko vilkaisi Touhoa naksuteltiin ja syötiin kanaa. Aikansa naksuteltuamme tuntui siltä, kuin Veikosta Touho = kana. Ainakin Veiko suhtautui ihan rauhallisesti Touhoon vaikka Touho oli autonsa takakontissa.

Ehkä tällä treenillä ja tapaamisella rauhoiteltiin enemmän emäntää, kuin koiraa. Mutta yhtä kaikki, hyvä fiilis jäi, kun Veiko oli rauhallinen ja Touho oli rauhallinen ja itse kukin oli rauhallinen. Kiitos Saija henkisestä tuesta ja siitä että olit taas mukana. Muistakin tulla sitten kahville tai syömään tai muuten vaan kylään, kun kuljet täällä meillä päin.

Ohi, vaikka puskia pitkin...

Eilisellä iltalenkillä oli mukana herkullista kanaa mahdolisia ohitustilanteita varten. Kaksi vehnäurosta ohitimme nurmikon puolelta kanaa syöden, meni ok. Bichonuros olisi ollut kiva treffata, mutta jäimme juttelemaan ja Veikoa kiinnosi enempi kana kuin koira, hyvä niin.

Tämän jälkeen pääsimme korkeaa heinikkon (nokkosia oli kanssa, sen huomaisin sitten jaloissani) seisoskelemaan, kun kapeaa hiekkatietä tuli vastaan ilmeisesti alaskan malamuttiuros, kuonopannalla ja reilulla löysällä hihnalla lenkkeillen. Uros katseli kyllä puskiin päin, enkä todellakaan tiedä miten Vee olisi suhtautunut jos olisi tullut kanssamme heinikkoon, täysi rähäkkä luulen ma. On kyllä kumma millaisia jättikoiria ihmiset ottavat kaupunkiin, tuollaisen jätin kanssa, kun saa juosta jo lenkin jos toisen. Nuori nainen hihnan toisessa päässä olisi tullut narun jatkona, jos koira olisi ottanut kurssin kohti meitä. Veeellä oli suu täynnä kanaa, joten oli ihan sama kuka juoksi ohi ja kuka ei. Samaisen koiran oli Hensku tavannut jo aiemmin ja naisen mielestä vika oli Veessä, kun hänen koiransa tempoi hihnassa... Veiko vain marssii häntä kooikerille tyypillisesti hieman pystyssä ja hiljaa. Sekös ottaa muita ohittajia pattiin ja nostaa ohittavien varsinkin urosten kierrokset korkealle. Olettekos te muut huomanneet, että juuri kooikerin häntä olisi ns. punainen vaate toisille koirille. Veikolle räksyttää yksi sun toinen hauva, ennen ja jälkeen onnettomuutta treffatut aussiurokset eivät voi olla hiljaa, kun meidät ohittavat. Pinsereistä nyt puhumattakaan.

Life is life...

Tiistaina olimme molempien koirien kanssa Mervin pitämässä kooikereiden arkitokossa Espoossa. Veiko kiljui puolet ajasta, kun tajusi päässeensä paikkaan jossa tehdään jotain. Lopuksi malttoi sentään seurailla ja ohittaa. Oorbellen K-pentueen Vili, Nero, Nipa ja Kevin pitivät samalla pääkaupunkiseudun veljestapaamisen. Kaikkiaan kooikereita oli paikalla 15. Sekä Veiko että Kevin kastelivat lopuksi varpaansa mereen.

Veikon varpaat vedessä... ja emännällä ei.

Keskiviikkona myöhään Kevin muutti takaisin Anne kasvattajansa luo. Ennen tätä vaikeaa päätöstä konsultoimme muutamaa alan asiantuntijaa, jotka myös tuntevat Veikon ajalta ennen kesäkuun alun tragediaa. Vaikka fyysiset vammat ovat jo osin parantuneetkin on ilman muuta selvää, että kuukausi on ihan liian lyhyt aika toipua näin isosta traumasta ja kylkiluun murtumasta. Veikon vatsa on vielä mustemilla ja väliin ilmestyy aina vaaleitakin läiskiä ja ne tutut kooikerin vatsapisamat, kylki murtuman kohdalta on koholla ja lähinnä tumman keltaisenmusta. Trauman asioiden purkamiseen menee kaiketi ainakin se puoli vuotta, ellei jopa pidempään. Ainekset kaikkein pahimpaan katastrofiin oli olemassa Veikon kohdalla, vastapuolen ollessa näin paljon suurempi. Ja meillä oli vastapuoliakin kaksi.
 
Veikon hyvinvointi ja kuntoutuminen on nyt kesän ensisijainen tavoitteemmme. On vaikea olla kaveri toiselle, jos itse on kipeä.

Pentu on päässyt muuttamaan jo uuteen kotiin, ihanaan sellaiseen. Toivottavasti se saa nauttia pienen koiran elämästä täysin siemauksin, se on se ansainnut. Upea pentu, jota tulee ikävä. Kevin oli tosi reipas pieni kooiker, täynnä virtaa, suloinen pusukone.

Onneksi meillä on vielä Veiko, joka tarvitsee nyt rauhaa ja rakkautta ja aikaa toipuakseen ikävästä tapaturmasta. Kyllä me takaisin kentille ja kehiin tullaan, mutta tullaan vasta kun ollaan ihan varmasti terveitä. Odotellaan, että karvat ovat kasvaneet ja agilityä treenataan sitten, kun saadaan. Aloitamme siinä suhteessa kyllä tosi, tosi hitaasti.