Life is life...

Tiistaina olimme molempien koirien kanssa Mervin pitämässä kooikereiden arkitokossa Espoossa. Veiko kiljui puolet ajasta, kun tajusi päässeensä paikkaan jossa tehdään jotain. Lopuksi malttoi sentään seurailla ja ohittaa. Oorbellen K-pentueen Vili, Nero, Nipa ja Kevin pitivät samalla pääkaupunkiseudun veljestapaamisen. Kaikkiaan kooikereita oli paikalla 15. Sekä Veiko että Kevin kastelivat lopuksi varpaansa mereen.

Veikon varpaat vedessä... ja emännällä ei.

Keskiviikkona myöhään Kevin muutti takaisin Anne kasvattajansa luo. Ennen tätä vaikeaa päätöstä konsultoimme muutamaa alan asiantuntijaa, jotka myös tuntevat Veikon ajalta ennen kesäkuun alun tragediaa. Vaikka fyysiset vammat ovat jo osin parantuneetkin on ilman muuta selvää, että kuukausi on ihan liian lyhyt aika toipua näin isosta traumasta ja kylkiluun murtumasta. Veikon vatsa on vielä mustemilla ja väliin ilmestyy aina vaaleitakin läiskiä ja ne tutut kooikerin vatsapisamat, kylki murtuman kohdalta on koholla ja lähinnä tumman keltaisenmusta. Trauman asioiden purkamiseen menee kaiketi ainakin se puoli vuotta, ellei jopa pidempään. Ainekset kaikkein pahimpaan katastrofiin oli olemassa Veikon kohdalla, vastapuolen ollessa näin paljon suurempi. Ja meillä oli vastapuoliakin kaksi.
 
Veikon hyvinvointi ja kuntoutuminen on nyt kesän ensisijainen tavoitteemmme. On vaikea olla kaveri toiselle, jos itse on kipeä.

Pentu on päässyt muuttamaan jo uuteen kotiin, ihanaan sellaiseen. Toivottavasti se saa nauttia pienen koiran elämästä täysin siemauksin, se on se ansainnut. Upea pentu, jota tulee ikävä. Kevin oli tosi reipas pieni kooiker, täynnä virtaa, suloinen pusukone.

Onneksi meillä on vielä Veiko, joka tarvitsee nyt rauhaa ja rakkautta ja aikaa toipuakseen ikävästä tapaturmasta. Kyllä me takaisin kentille ja kehiin tullaan, mutta tullaan vasta kun ollaan ihan varmasti terveitä. Odotellaan, että karvat ovat kasvaneet ja agilityä treenataan sitten, kun saadaan. Aloitamme siinä suhteessa kyllä tosi, tosi hitaasti.