... meidän 1.6. tapahtuneet häppeningin tiimoilta. Henrika ja Veiko menivät Ojangon tien normaalisti kävellen. Menomatkalla kuului paljon rekkojen ääniä, joita ei yleensä ole illalla, johtuen siitä että Ojangon vieressä on iso hiekkamonttu tai mikä lie. Parkkipaikalle saavuttuaan Veiko oli laskenut häntänsä alas ja selkeästi tunnisti paikan mihin oli tultu. Kun jatkettiin agikenttien suuntaan nosti taas hännän normaalisti. Mietti ehkä hetken, kun juoksi parkkiksella luokseni takakontti auki olevan auton ohitse (ei koiria sisällä).
Kävimme kentällä juoksemassa mustaa putkea ja kiersimme vähän siivekkeitä. Montaa toistoa ei tehty, kun oli aikas kuumaa. Veiko kuunteli paikalla olevia koiria, mutta ei vastannut niihin mitenkään. Jätettiin siihen, että jäi mukava fiilis.
Takaisin lähdettiin yhdessä kävellen ja käytiin pyörähtämässä parkkipaikan kulmassa ja nyt Veiko malttoi merkata nurkan pujot ja oli Henrikan mielestä rennompi, katseli muutaman kerran onnettomuuspaikan suuntaan, mutta siellä ollut kelpie (tuli autosta ulos ilman hihnaa) sai vain vilkaisun osakseen. Kulmauksessa Hensku juoksutti Veikoa ringin verran ja häntä oli ihan normaalisti selkälinjan yläpuolella. Hensku lähti Ojangon hiekkatielle ja vähän Veiko oli huolissaan, kun käännyin takaisinpäin kävelemään autolle päin. Näin se olisi kyllä muutenkin, jos kesken reissun osa meistä vaihtaisi suuntaa. Ohitin autolla kävelijät (H oli pysähtynyt venyttelemään Veen kanssa) ja Veiko oli tunnistanut auton ja oli ollut innokas tulemaan autoa päin. Loppumatka sujui reippaasti ja autoonkin hypättiin ihan noin vain. En yleensä pysähdy matkalla juttelemaan Henskulle, joten siinä mielessä Veikon veto minua kohtaan oli ihan odotettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti